(Teksti suomeksi löytyy blogin lopusta)
After Sodankylä, we continue our journey north. The E75 road curves along the river, crossing a low ridge formation with pines. There are also lush willow-lined tributaries of River Kitinen, almost impenetrable floodplains, which as such stand for a field biologist’s nightmare.
Together with my colleague Taina Björnström, we are happy to see that the weather forecast for the coming week calls for sunny skies. Had it predicted rain, it would have dampened our mood for the upcoming off-road days. With the new groundbreaking botanical research in sight, our whole essence is tingling pleasantly.
Tatar catchfly (Silene tatarica), a threatened plant of northern riverbanks.
We turn off from the main road towards the river bank and drive up to the house where we are going to stay overnight. We arrive at a forest area through which a river flows and where everything has been cut down.
All the vegetation has been removed from a strip which spans hundreds of metres in width, and the clear-cut terrain continues indefinitely in both upstream and downstream directions. In the open terrain, two massive Caterpillar tractors move forward slowly, and one can see how all the stumps, peat banks, and ant nests are crushed under their yellow bow bumpers and chain tracks.
When I look at the landscape in amazement, I recognise something remotely familiar in it. The working machines, the atmosphere of change, and the land from which all life and greenery is being carefully scraped away.
Later in the evening, I look at the environment through the window of my room and feel how my restlessness continues to grow. I’m feeling distressed, but I can’t seem to find a reason for it. My mind goes back to what brought us here in the first place: we are at a hydropower construction site, and before the river will be dammed, all the buildings, trees, and twigs are going to be removed from an area that will be washed over.
This machine-powered work is now being carried out around me in three shifts. The Kemijoki hydropower company has assigned me here to collect endangered shoreline plant species for reintroduction. I’m also feeling deep sorrow associated with my construction site anxiety: something will disappear forever. I can’t quite get a hold of what lies at the heart of this grief; there are no words for it. ”Utami ja ummikko” are the closest words in my dialect, meaning ‘dumb and incompetent’. That’s just how I feel now.
The third emotion I can discern is the feeling of powerlessness. The fact that my voice is not heard and no one can do anything or change things for me is paralysing. I can easily identify myself with ants and how they have built their nest in the pine forest by the same river. If they were conscious beings, they would probably feel just like me now as the bulldozer approaches their nest, slowly and inevitably.
The next day, while doing fieldwork I try to continue to analyse the emotional avalanche. I gradually begin to understand that when arriving at the construction site, I relived emotions from distant childhood and experiences related to my own living environment and its destruction. A hydropower plant was built in the surroundings of my home thirty years earlier.
After the water rise the shoreline has settled to a new height. Yellow plant in the forefront is Shaggy Mouse-ear-hawkweed (Pilosella peleteriana).
In a study based on environmental sociology in 2013, Outi Autti examined the lives of people who had experienced the construction of hydropower plant in their home region along the Kemijoki River, as well as their stories and thoughts1. In an interview-based study, Autti found that a cultural trauma is evident and intense in the constructed areas. She pondered the reasons why the personal experiences and traumas of these residents have been passed over in silence for decades.
Autti’s study sheds light on the structural change that took place in the society in the 1950s and 1960s. The political control of the state and the dominant position of the builders upheld the great narrative of construction, “against which contradicting views have been rejected and silenced as inappropriate”.
Based on that research, I am now able to assess the situation that prevailed in my living environment and my family fifty years ago, and I come to two conclusions. First of all, the destruction of our living environment and the century-old everyday culture associated with the river could not be addressed or verbalised in my community at the time of its occurrence. Secondly, without realising it, I have subconsciously tried to understand what really happened in the world of a child under the age of ten.
Since the effects of river construction on the lives of our family or the way of life in the village community were never talked about, how is it possible that the feelings our community experienced about the destruction of the environment seem to surface within me, even decades later?
Could it be that as a child, a strong feeling of anxiety and grief developed within me through a so-called emotional transition?
Larson and Almeida (1999) define emotional transfer as a situation in which a feeling or event experienced by a family member is consistently related to the subsequent emotional state or behaviour of another family member. Suvi Kaila‘s research (2011), which studied the data collected from the parents of first-graders, also confirmed that the father’s negative feelings are transferred especially to children who are prone to intense emotional reactions.
The fact that as an adult I find myself carrying endangered plants away from the bulldozers now says it all. My life path, my study choice, and my career — all the things I thought were choices of my own to lead me towards a good life and adulthood — now appear in an entirely new light.
On the shore of River Kitinen I whine to my colleague about how there is not enough time to save all the Scottish asphodels, Shaggy Mouse-ear-hawkweeds and rushes before the water rise. At that moment, a feeling of great insufficiency joins the inner anxiety and grief of a rescue worker.
This article was published first in the Northern Cultural magazine Kaltio 1/2022.
Sources:
1 Valtavirta muutoksessa – vesivoima ja paikalliset asukkaat Kemijoella.
2 Larson, R. W., & Almeida, D. M. (1999). Emotional transmission in the daily lives of families: A new paradigm for studying family process. Journal of Marriage & the Family, 61(1), 5–20.
3 Tunteiden siirtyminen vanhempien ja lasten välillä.
4 Björnström, T., Riihimäki, J. & Kerätär, K. 2001. Reintroduction of endangered plants -Method testing at Kelukoski on the River Kitinen. The Finnish Environment 453. Finnish Environmental Institute.
Text ©Kaisa Kerätär
Photos by Kaisa Kerätär if not mentioned otherwise.
Translation by NorthLing.
Matkalla paikkakaipuuseen
Sodankylän jälkeen jatkamme matkaa pohjoiseen, ja E75-tie kaartelee joen tuntumassa, halkoo matalaa mäntyvaltaista harjumuodostumaa. Ylitämme vehmaita pajukon reunustamia Kitisen sivupuroja, lähes läpipääsemättömiä tulvarantoja, biologin horrorimaastoja. Björnströmin Tainan kanssa onnittelemme itseämme siitä, että viikon sääennuste lupaa aurinkoa, sillä sade latistaisi tulevien maastopäivien tunnelmaa. Uuden uraauurtavan kasvitutkimuksen äärellä koko olemus kihelmöi miellyttävästi.
Käännymme valtatieltä kohti jokirantaa talolle, johon majoitumme. Tulemme paljaaksi hakatulle alueelle, jonka keskellä virtaa joki. Kaikki kasvillisuus satojen metrien leveydeltä on poistettu ja puuton vyöhyke jatkuu loputtomiin sekä ylä- että alavirran suuntaan. Avoimessa maastossa vaanii hitaasti kaksi massiivista caterpillaria, joiden keltaisen keulapuskurin ja telaketjujen alle murenevat kaikki kannot, saramättäät ja muurahaispesät. Olemme keskellä voimalaitostyömaata.
Katselen maisemaa yllättyneenä, ja tunnistan siinä jotakin etäisesti tuttua. Työkoneet, muutoksesta väreilevän ilmapiirin, maan, josta elämää ja vihreyttä ollaan kaapimassa tarkkaan pois.
Myöhemmin illalla tarkastelen ympäristöä huoneeni ikkunasta, ja tunnen, miten levottomuuteni edelleen lisääntyy. Olen ahdistunut, mutta en meinaa löytää sille syytä. Kertaan työhömme liittyviä taustoja: olemme vesivoimalaitoksen rakentamisalueella, ja ennen joen patoamista vedennoston alle jäävien alueiden rakennukset ja puusto risuja myöten poistetaan.
Tätä konevaltaista työtä tehdään ympärilläni nyt kolmessa vuorossa. Itse olen saapunut tänne siirtämään turvaan uhanalaisia rantakasveja Kemijoki Oy:n toimeksiannosta. Rakentamisalueeseen liittyvään ahdistukseeni liittyy myös voimakasta surua: jotakin on menetetty lopullisesti. Eikä tämän surun ytimeen oikein tunnu saavan otetta, on kuin ei olisi olemassa sanoja. Utami ja ummikko, se minä olen.
Kolmas emootio, jonka pystyn erottamaan, on voimattomuus. Tieto siitä, että ääneni ei kuulu eikä ole ketään, joka voisi muuttaa asioita puolestani, lamaannuttaa. Samaistun joen varren mäntymetsään rakennetun pesän muurahaiseen. Jos sillä on tietoisuus, se todennäköisesti tuntee nyt juuri samoin kuin minä caterpillarin lähestyessä pesää hitaasti ja vääjäämättömästi.
Yritän jatkaa minut yllättäneen tunnevyöryn erittelyä vielä seuraavana päivänä maastotöitä tehdessämme, ja alan vähitellen uskoa, että työmaalle tultuani olin kokenut takaumana kaukaa lapsuudesta jotakin omaan elinympäristöön ja sen tuhoutumiseen liittyviä tunteita. Kotini pihapiiriin rakennettiin vesivoimalaitos kolmekymmentä vuotta aiemmin.
Outi Autti perehtyi ympäristösosiologiaan perustuvassa tutkimuksessa vuonna 2013 Kemijoen vesivoimarakentamisen kotiseudullaan kokeneiden asukkaiden kohtaloihin sekä heidän aiemmin vaiettuihin kertomuksiin ja ajatuksiin. Haastatteluihin perustuvaa tutkimusta tehdessään Autti ymmärsi kulttuurisen trauman näyttäytyvän voimakkaana rakennetuilla alueilla, ja pohti syitä, jotka ovat vaikuttaneet siihen, että asukkaiden henkilökohtaisista kokemuksista ja traumasta on vaiettu vuosikymmeniä.
Auttin tutkimus valotti yhteiskunnassa 1950- ja 60-luvuilla meneillään ollutta rakennemuutosta, jossa valtiovallan poliittinen ohjaus ja rakentajien kannalta ylivertainen valta-asetelma ylläpitivät rakentamisen suurta kertomusta, ’jonka kanssa ristiriidassa olevat juonteet on hylätty ja vaiettu kuvaan kuulumattomina.’
Tuon tutkimuksen pohjalta kykenen arvioimaan viidenkymmenen vuoden takaista tilannetta elinympäristössäni ja omassa perheessäni, ja päädyn kahteen johtopäätökseen: elinympäristömme sekä jokeen liittyvän vuosisataisen arjen kulttuurin tuhoutumista ei lähipiirissäni kyetty sen tapahtumahetkellä käsittelemään eikä sanallistamaan. Ja että tiedostamattani olen koettanut hakea vastausta siihen mitä tuolloin oikein tapahtui vajaa kymmenvuotiaan lapsen maailmassa.
Koska jokirakentamisen vaikutuksista perheemme elämään tai kyläyhteisön perinteiseen elämäntapaan ei koskaan puhuttu, niin miten on mahdollista, että yhteisömme kokemat, ympäristön tuhoutumiseen liittyvät tunteet näyttäisivät löytyvän yllättäen sisältäni aikuisiällä, vuosikymmenien jälkeen? Voiko olla, että voimakas ahdistuksen ja surun tunne muodostui lapsuudessa sisälläni niin sanotun tunnesiirtymän kautta?
Larson ja Almeida (1999) määrittelevät tunteiden siirtymisen tilanteeksi, jossa perheenjäsenen kokema tunne tai tapahtuma on johdonmukaisesti yhteydessä toisen perheenjäsenen myöhempään tunnetilaan tai käyttäytymiseen. Myös Suvi Kailan tutkimus (2011), joka tehtiin ekaluokkalaisten vanhemmilta kootun aineiston perusteella, vahvisti isän negatiivisten tunteiden siirtyvän erityisesti tunnereaktioiltaan intensiivisille lapsille.
Se, että aikuisena löydän itseni kuskaamasta uhanalaisia kasveja pois maansiirtokoneiden ulottuvilta, kertoo nyt taaksepäin tarkasteltuna kaiken. Elämäntieni, ammatinvalintani ja työurani, kaikki ne asiat, joiden luulin olleen omavalintaista kulkemista kohti hyvää elämää ja aikuisuutta, näyttäytyvät nyt täysin uudessa valossa. Kitisen rannalla kitisen työparilleni, sillä aika ei riitä pelastamaan kaikkia karhuruohoja, mäkikeltanoita ja säilävihvilöitä ennen vedennousua. Pelastustoimihenkilön sisäiseen ahdistukseen ja suruun liittyy nyt myös valtava riittämättömyyden tunne.
