(Teksti suomeksi löytyy blogin lopusta)
That spring, we were once again at the capercaillie lek in the ancient forest, keeping watch by the campfire and listening to the sounds of the night.
As dawn began to break, my father and I crept deeper into the forest, closer to the heart of the lek. Martti stayed behind at the fire, and just as he was on the verge of falling asleep, he saw a handsome young man emerge from the forest and settle on the snowbank on the opposite side of the fire. The man had green clothes and soft, light-colored boots.
He was curious about our purpose for camping in the woods. The conversation continued, and they chatted for quite a while about various forest creatures. The young man marveled at Martti’s marksmanship, impressed that he consistently hit birds so accurately with his gun in the autumn.
Martti willingly shared his hunting experiences and recounted memorable capercaillie hunting trips. But soon, the man steered the conversation towards conservation. He passionately explained to Martti why it is essential for people to protect nature rather than destroy it.
Their storytelling was interrupted after a while when we other campers returned to the fire, the sound of snow crunching under our boots. Martti noticed the man rise and wave goodbye. With calm steps, the man moved across the snow-covered ground and disappeared behind the trees without leaving a trace on the snow.
After this encounter, Martti stopped shooting capercaillies and avoided that particular campfire place like plague.
* * *
I myself only narrowly missed witnessing this “deft man of the forest”. We approached the campfire site after wandering aimlessly for over an hour, following the capercaillie mating calls. In hindsight, those calls seemed like forest illusions, deliberately leading us in circles around the hilly mixed forest. As we were returning to the shelter of the spruce grove, I didn’t yet have a direct sight of the campfire, but I heard lively conversation behind the nearest trees.
‘Who on earth has managed to find our campfire? Is it someone from the village? And in the middle of the night?’ I wondered.
I hurried to the campfire and sat on the same pine stump where I had been sipping coffee earlier in the evening. Across from me, on the other side of the fire, I noticed Martti startle abruptly. Whatever he was about to say was cut short, and he slowly started following with his gaze someone who had just left from the same spot where I was now sitting but whom I wasn’t able to see.
Good heavens! Had I unwittingly sat on the lap of a forest spirit?
* * *
Local communities in my homeland of Eastern Lapland have traditionally sustained themselves through hunting, fishing, gathering, and reindeer herding. Berry-picking spots, fishing grounds, mating sites, and the summery sleeping groves of bears are all part of our community’s mental map of places.
Additionally, places associated with particular events, close calls, or encounters with unknown wanderers have often found their way into our family stories. And then there are the tales of peculiar beings encountered in the forest, by the river, or in old buildings, for example.
Nowadays, I’ve come to understand that our stories are part of an ancient, global story telling tradition.
Amitav Ghosh, one of India’s renowned writers, emphasises in an interview with Emergence Magazine a new kind of global mindset and mission that is vital for us to adopt1. According to him, our planet can survive the climate crisis only if we give voice back to the beings that our modern society and Western geopolitical system have violently silenced over the past two centuries.
”Our planet will never come alive unless we breathe life into all the visible and invisible beings that inhabit the living Earth through songs and stories.” Amitav Ghosh’s plea for storytelling is directed especially at writers, artists, and filmmakers.
Ghosh explains that today, animals, trees, and even forests are understood to possess the ability for complex communication. He is convinced that globally vital traditional ecological knowledge and wisdom can be found within the context of such narratives and songs.
The importance of oral, unwritten memory is also emphasised in various international agreements and strategies, such as the United Nations’ Biodiversity Convention and the EU’s Biodiversity Strategy. The preservation and utilisation of traditional knowledge are understood as essential components of a sustainable future for nature. They also serve as significant means to protect lifestyles dependent on nature and to provide relief and constructive hope in the face of solastalgia ie. environmental grief and climate anxiety2.
Although many communities are skeptical about compiling local stories into written form, there are encouraging examples. For instance, in the Philippines, indigenous communities collect their stories to better defend their land rights and resist hydroelectric power projects that threaten their villages3. Community gatherings for storytelling sessions have also emphasised community rights and resilience, providing space for collective resistance against discriminatory structures and circumstances.
Now, as I reflect on my family’s storytelling tradition, I find a surprising new perspective: what if the central character isn’t a human moving through nature? By slightly shifting our focus, altering the context and meaning of these stories, an animal or an entire ecosystem seems to step forward, attempting to make its voice heard. In my family’s story the capercaillie and its mating forest joined forces with the forest spirit, effectively conveying a message to the bird hunter Martti.
My family’s traditional way of life along the Upper Kemijoki River has been closely tied to the river itself and the vast wilderness surrounding it. The construction of power plants in the 1960s and 1970s was a heavy emotional and cultural blow. Some people coped by turning away from the dammed river, redirecting their paths toward nearby ridges and old-growth forests—whether for fishing, berry-picking or simply seeking solace. The forest provided comfort.
In spring 2023, hydropower company Kemijoki Ltd announced plans to build several hydropower pumping stations in the Kemijoki River area4. It feels unjust that the same forest region my family and our village turned to after losing the free-flowing Kemijoki River is now facing further industrialisation.
That very same area, where a slightly greedy hunter received a stern lesson by the campfire—one he would never forget.
Sources:
1 Beings seen and unseen. Interview of Amitrav Ghosh in Emergence Magazinessa 31.8.2022.
2 How to heal in the Antropocene. Article on BBC/Future 22.4.2021.
3 Writing Indigenous Oral Tradition to Fight a Dam. Article on Sapiens.org 9.8.2023.
4 ’Tälle on jumalattoman iso kysyntä.’ Newspaper Helsingin Sanomat/Economics 28.4.2023
Text ©Kaisa Kerätär
Photos by Kaisa Kerätär if not mentioned otherwise.
Translation by NorthLing.
* * *
METSÄNKÄYRÄ MIES
Keväällä olimme taas metsonsoitimella ikimetsässä, valvoimme nuotion äärellä ja kuuntelimme yön ääniä.
Kun aamu alkoi hieman valjeta, lähdimme isän kanssa hiipimään metsään, lähemmäs soitimen ydinaluetta. Martti jäi yksin tulille, ja oli juuri nukahtamaisillaan, kun hän näki kauniin nuorenmiehen tulevan metsästä ja istahtavan kinokseen tehdyn nuotion toiselle puolen. Miehellä oli yllään vihreät vaatteet ja jalassa vaaleat, pehmeät tossut.
Miestä kiinnosti millä asialla metsään oli tultu yöpymään. Sitten rupattelu jatkui, ja he juttelivat hyvän tovin eri metsäneläimistä. Ja nuorimies hämmästeli Martin ampumataitoa, ja sitä, että hän syksyllä meysästysaikana osui lintuun joka kerta niin tarkasti.
Martti halusi kernaasti selostaa enemmänkin pyyntikokemuksiaan, ja muutamia ikimuistoisia metsonpyyntireissuja, mutta mies johdatteli puheen luonnonsuojeluun. Hän perusteli Martille pitkään, miksi ihmisten tulee suojella luontoa eikä tuhota sitä.
Tarinointi keskeytyi hetken kuluttua, sillä kuusten takaa kuului lumen rahinaa, kun me muut retkeläiset palailimme takaisin tulille. Silloin Martti huomasi miehen nousevan, ja heilauttavan kättä hyvästiksi. Rauhallisin askelin mies eteni hangella ja hävisi puiden taakse, jättämättä mitään jälkiä lumelle.
Tämän jälkeen Martti ei ampunut enää metsäkanalintuja. Hän myös karttoi tuota nuotiopaikkaa visusti.
* * *
Oli tipalla, että olisin itsekin nähnyt metsänkäyrämiehen. Lähestyimme nuotiopaikkaa kierreltyämme turhaan yli tunnin metson soidinäänten perässä. Jälkeenpäin ajattelin, että ne olivat kuin metsän valeääniä, jotka juoksuttivat meitä vasiten ympäri sekametsää kasvavaa kumparetta. Palatessamme takaisin kuusikon suojaan en vielä nähnyt suoraan nuotiolle, mutta kuulin vilkkaan keskustelun lähimpien puiden takana.
– Kuka ihmeessä on osannut ja löytänyt meidän tulille? Joku kyläläisistäkö? Ja vielä keskellä yötä, ihmettelin.
Harppasin nuotiotulen ääreen ja istahdin saman honkapöllin päälle, jolla olin alkuillasta istuskellut kahvittelemassa. Vastapäätä, nuotion toisella puolen huomasin Martin säpsähtävän rajusti. Mitä hän lie olikaan sanomassa, se katkesi kesken, ja hän alkoi hitaasti seurata katseellaan jotakuta samalta istumapaikalta poistuvaa, minulle näkymätöntä hahmoa.
Hyvänen aika! Olinko istahtanut metsänhaltijan syliin?
* * *
Paikallisyhteisöt kotiseudullani Itä-Lapissa ovat saaneet elantonsa metsästyksestä, kalastuksesta, keräilystä ja poronhoidosta. Marjapaikat, kala-apajat, soidinpaikat tai karhun kesäiset nukkumakuusikot, ovat kaikki osa yhteisömme mentaalista paikkatietoa.
Myös paikat, joihin liittyy jokin sattumus, läheltäpiti -tilanne tai joku tuntematon kulkija ovat saattaneet päätyä perheen tarinoihin. Ja oma lukunsa ovat tarinat oudoista olennoista, joihin on törmätty milloin metsässä, milloin joella tai vaikka vanhoissa rakennuksissa.
Nykyään alan ymmärtää, että meidän tarinamme ovat osa ikiaikaista, globaalia tarinaperinnettä.
Intian eräs kuuluisimmista kirjailijoista Amitrav Ghosh1 pitää Emergence Magazinelle antamassaan haastattelussa uudenlaista globaalia ajattelutapaa ja tehtävää meille välttämättömänä. Hänen mielestään planeettamme selviytyy ilmastokatastrofista vain, mikäli annamme takaisin äänen niille olennoille, jotka moderni yhteiskuntamme ja länsimaalainen geopoliittinen järjestelmä on väkivaltaisesti hiljentänyt viimeisen kahdensadan vuoden aikana.
”Planeetta ei ikinä herää eloon, ellei laulujen ja tarinoiden avulla anneta elämää kaikille näkyville ja näkymättömille olennoille, jotka asuttavat elävää Maata.” Amitrav Ghoshin vetoomus tarinankerrontaan on osoitettu etenkin kirjailijoille, taiteilijoille ja elokuvantekijöille.
Ghosh selittää, että nykyisin esimerkiksi eläimillä, puilla ja metsillä ymmärretään olevan kyky monimutkaiseen kommunikointiin. Ghosh on varma, että globaalisti elintärkeää perinteistä ekologista tietoa ja viisautta on mahdollista löytää tällaisten tarinoiden ja laulujen kontekstissa.
Perinteisen, kirjoittamattoman muistitiedon tärkeyttä korostetaan myös useissa kansainvälisissä sopimuksissa ja strategioissa kuten YK:n biodiversiteettisopimuksessa ja Eu:n biodiversistrategiassa. Perinteisen tiedon suojeleminen ja hyödyntäminen ymmärretään tärkeäksi osaksi luonnon kestävää tulevaisuutta, mutta myös merkittäväksi keinoksi suojella luonnosta riippuvaisia elämäntyylejä sekä tuoda helpotusta ja rakentavaa toivoa paikkasuruun ja ilmastoahdistukseen2.
Vaikka monet yhteisöt epäilevät paikallistarinoiden kokoamista kirjalliseen muotoon, on rohkaisevia esimerkkejä olemassa. Filippiineillä alkuperäiskansa kerää tarinoitaan, jotta voisi paremmin puolustaa maaoikeuksiaan ja vastustaa kyläyhteisöä uhkaavaa vesivoimarakentamista3. Siellä yhteisön kokoontuminen tarinankerrontasessioihin on korostanut myös yhteisön oikeuksia ja voimaa, ja tarjonnut tilaa kollektiiviselle vastustukselle syrjiviä rakenteita ja olosuhteita vastaan.
Kun arvioin oman perheeni tarinaperinnettä löydän niistä yllättävän, uuden näkökulman: mitä jos pääosan esittäjä ei olekaan luonnossa liikkuva ihminen? Pienellä kohdistamisella, siirtämällä katsetta hieman sivummalle, tarinoiden konteksti ja merkitys muuttuu. Tällöin jokin eläin tai kokonainen elinympäristö ikään kuin koettaa astua esiin ja saada äänensä kuuluviin. Perheeni kertomuksessa metso ja sen soidinmetsä yhdistivät voimansa metsähaltijan kanssa, jolloin viesti saavutti Martti metsästäjän tuloksekkaasti.
Perheeni perinteinen elämäntapa Ylä-Kemijoella on liittynyt tiiviisti jokeen ja sen ympärillä leviäviin laajoihin erämaihin. Voimalaitosten rakentaminen 1960-70 luvuilla oli raskas henkinen ja kulttuurinen isku, josta osa ihmisistä koetti toipua kääntämällä selän padotulle joelle ja suuntaamalla kulkunsa läheisiin kairoihin ja lakimetsiin. Kalalle, marjastamaan tai vain tulistelemaan. Metsä toi lohtua.
Vesivoimayhtiö Kemijoki Oy tiedotti keväällä 2023 rakentavansa puolenkymmentä pumppuvoimalaa Kemijoen alueelle4. Tuntuu kohtuuttomalta, että juuri se alue, johon perheeni ja kyläyhteisömme turvautui menetettyään vapaan Kemijoen, on nyt päätynyt voimatalousinsinöörien suunnittelupöydälle.
Tuo sama alue, jossa hiukan liian ahneelle pyytömiehelle annettiin nuotiotulilla läksytys, jota hän ei unohtanut koskaan.
